sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Suomalainen mytologia: Kettu


Suomalaisissa eläinsaduissa kettu on yleensä tarinoiden alkuun paneva voima. Viekas, ovela, varovainen, sukkela ja nokkela. Sillä ei ehkä ole ollut yhtä suurta roolia saduissa mitä karhulla ja sudella, mutta tärkeä eläin kettu on ollut.

Muinaissuomessa kettu on ollut tärkeä riistaeläin turkkinsa takia. Ketulla on äärimmäisen hyvä hajuaisti niin kettujen ansat pidettiin hyvin puhtaina. Niitä hangattiin muunmuassa männynkerkillä, että ihmisen haju katoaisi. 

Fiksuna eläimenä kettu monesti pääsi ansoista karkuun. Hyvällä ketun pyytäjällä uskottiinkin olevan shamanistisia noitavoimia, kun tämä kerran sai ketun pyydykseen.

Suomalaisessa ja karjalaisessa mytologiassa jokaisella eläin ja kasvilajilla on oma Emuu eli kantavanhempi. Sana emuu on johdettu muinaissuomalaisesta äitiä tarkoittavasta sanasta emo.

Yleensä kettujen emuuksi mainitaan Käreitär, joka on myös palamisen henki. Tai Lukutar.
Lukuttaren nimi on todennäköisesti johdettu sanasta lukka, joka on merkinnyt hiekkapenkkaa tai louhikkoa eli yleisiä kettujen pesimäpaikkoja.

Kettu yhdistetään myös revontuliin. Saamelaisessa mytologiassa, sekä Itä ja pohjois-Suomen kansanperinteessä kerrotaan tarinaa tuliketusta. Tulikettu (tunnetaan myös nimellä tulikko ja tulikokko) on mytologinen jättiläiskettu. Metsämies, joka nappaisi tuliketun olisi rikas mies loppuikänsä. Uskottiin, että kun tulikettu juoksi tuulispäänä Lapinmaan tuntureilla sen turkki kipinöi synnyttäen revontulet. 

Tämä uskomus ei ole aivan perätön, koska turkikset staattisen sähkön varaajina kipunoivat kuivassa ilmassa. Myös suomenkielen sana Revontulet on johdettu muinaissuomalaisesta kettua tarkoittavasta sanasta Repo.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti