lauantai 9. tammikuuta 2016

Lastenelokuvista lapsellisesti mokottavat aikuiset


Heippa blogimaailma

En saanut tätä aihetta millään pois päästäni ja oli pakko istua läppärin eteen kirjoittamaan aiheesta (sivumennen sanoen kello on kolme yöllä Britti-aikaan, onneksi on viikonloppu).

Kuten otsikko antaa ymmärtää tämä on ystävällismielinen kehoitus lastenelokuvista mokottaville aikuisille. 

Minä pidän monenlaisista elokuvista; action-pätkistä, fantasiasta, Tim Burtonin elokuvista, romanttisista komedioista ja myös muutamista kauhuleffoista. Mutta erityisesti minä pidän animaatioista, vielä erityisemmin Disney animaatioista. Minä pidän myös lukemattoman monista ns. lastenelokuvista. Lastenelokuvalle on myös poliittisesti korrekti termi kokoperheen elokuva.

Minua välillä rasittaa suunnattomasti, joidenkin aikuisten (tässä tapauksessa pienten lasten vanhempien) tapa kritisoida kokoperheen elokuvia ilman minkäänlaista ymmärrystä kyseisestä  elokuvasta tai elokuvan konseptista.


Kävin vuosi sitten tammikuussa Oulussa katsoman Paddington-elokuvan. Olin ihan innoissani odottanut sitä, koska pidin lapsena kovasti Paddington-kirjoista. Kävin katsomassa sen Plazan pienimmässä salissa (joka on myös kodikkain). Paikallani oli lisäkseni ehkä 10 suunnilleen itseni ikäistä aikuista. Kävin katsomassa alkuperäisen englanninkielisen version. Suomalainenkin olisi varmasti toiminut, mutta ajattelin, että englanninkielinen sopii hyvin sillä olin muuttamassa Suomesta Britteihin syksyllä. Pidin elokuvasta kovasti.

Pari päivää sen jälkeen, kun olin käynyt Paddingtonin katsomassa luin muistaakseni Finnkinon sivuilta, jonkun miehen/isän kirjoittaman arvioinnin katselukokemuksesta. Hän ihmetteli kirjoituksessaan miksi pienille lapsille tehdään elokuva, jossa karhu säheltää ja joutuu kommelluksesta toiseen? elokuva oli hänen mielestään liian menevä? Kirjoittaja ei kuitenkaan kirjoittanut oliko hän ollut pienen lapsensa kanssa katsomassa elokuvaa ja oliko pieni lapsi pitänyt elokuvasta?

Paddington koheltamassa vai koheltaako sittenkään?

Paddingtonin ikäraja on 7. Eli elokuva ei ole ihan pienimmille lapsille suunnattu , Tuskinpa juonta välttämättä kaikki alle 7-vuotiaat ymmärtävät. Minun teki kovasti mieli antaa tälle huolestuneelle isälle huutia, mutta en oikein uskonut, että hän vahtaisi finnkinon sivuja silmä kovana. Tällaisia ajatuksia minulle kuitenkin syntyi aiheesta:

- Paddington elokuva perustuu Michael Bondin kirjasarjaan karhuherra Paddington

- Kaikki, jotka ovat kyseisen kirjasarjan kirjoja useasti lukeneet tietävät, että kirjoissa Paddingtonille sattuu lähes jokaisessa luvussa pieniä kömmähdyksiä ja kohelluksia. Tämä kuitenkin tekee Paddingtonista vain enemmän inhimillisemmän  ja rakastettavan hahmon. Karhun ystävällisyys ja ylitsepursuava englantilainen kohteliaisuus tuovat balanssia näihin ns. kommelluksiin. 

- Kaikki yllämainittu huomioon ottaen Paddington elokuva on hyvin uskollinen kirjasarjalle.

Lapsi ymmärtää elokuvasta tunteet parhaiten, eikä välttämättä edes pysty vielä muodostamaan käsitystä juonesta.  Karhun nappisilmät voivat vaikuttaa mukavaan elokuvakokemukseen, kuten myös humoristiset kohdat. Mitään pelottavia kohtauksia ei elokuvassa ole. Menevimpien kohtauksien jälkeen aina rauhoitutaan.

Matkalla Maailman ympäri 80 päivässä oli jokainen jakso täynnä
seikkailua

Ainakin itse lapsena pidin elokuvista, joissa oli paljon toimintaa ja niin varmasti pitää moni nykyajan lapsi myös. Rakastin ankronikkaa ja Matkaa maailmanympäri 80 päivässä. Eivätkä kaikki muumijaksot varmasti pääsisi läpi Suomen tupakka ja alkoholinjuonti sensuuria (taitaa mennä japanilais- hollantilais-suomalaisessa animaatiossa vain viini ja punssi-linjalle. Mutta ajatteleeko lapsi Nuuskamuikkusta katsoessaan piipunpolttamista? tuskinpa.  Ei kaiken tarvitse olla mitään aivoja nollaavaa teletappimaata. 

Kyllä aikuisen kannattaa valvoa mitä lapsen kannattaa katsoa ja mitä ei. 
Elokuvien ikärajoihin on syynsä ja niihin kannattaa perehtyä.  
Kannattaa myös tutustua elokuvaan etukäteen.

Muistan aina saaneeni  tässä kohtauksessa vilunväristyksiä yhdessä Nipsun kanssa. 
Toisin sanoen mörön hahmo täyttää tehtävänsä.

Vanhemmat jos menette lastenne kanssa katsomaan koko perheen elokuvia muistelkaapa myös omaa lapsuuttanne ja sitä jäiko niistä kokoperheen elokuvista teille pysyviä traumoja? Tiedän monen pelänneen Mörköä lapsuudessa, silti Muumilaakson tarinoita tapitetaan yhä vuodesta toiseen. 
Tavallaan Mörköä on ihana pelätä. Mörkö koskettaa kaikkia, sillä että se on jäätävä ja yksin. Pelottavaksi sen tekee kummitusmaisuus ja ainakin Suomi-dubissa möreä ääni.
 Mörön pelko on myös hyväksi lapsen kehitykselle, koska lapsi ylittää pelon kasvaessaan.

"Muumit Rivieralla"

Muumeja käsittelenkin seuraavaksi. Olin järkyttävän järkyttynyt, siitä miten iltalehden sivuilla haastateltiin vanhempia, jotka olivat kauhistuneita Muumit Rivieralla elokuvasta. Minun teki tosiaan mieli mennä koputtelemaan kukkahattu äitien ja isien päitä. "Hei Haloo! Ennen kuin päätitte lähteä katsomaan Muumit Rivieralla luitteko elokuvan taustoja tai juonta?"
 Muumit Rivieralla perustuu Tove Janssonin 60-luvun aikuisille suunnattuihin Muumi-sarjakuviin.
 Näissä sarjakuvissa Tove Jansson käsitteli mitä moninaisimpia aiheita aina politiikasta kieltolakiin. 

Mustasukkaisuutta Rivieralla elokuvassa "Muumit Rivieralla"

Niille, jotka ovat tottuneet Muumilaakson tarinoita- animaatioon Muumit Rivieralla voi tarvita hieman totuttautumista (ranskalainen animaatiotyyli ja uudet äänet). Typerää on kuitenkin lähteä katsomaan Muumi-elokuvaa ja ajatella sen olevan aina samaa muumia. Ne, jotka tuntevat muuminsa hyvin tietävät, ettei japanilais-hollantilais- suomalaista sarjaa ole jatkettu, sitten vuoden 1992 jälkeen. 

Muumit Rivieralla on kaikenikäisille sallittu elokuva. Se perustuu Janssonin sarjakuviin. Eikä siinä minusta mitenkään erityisemmin mitään lapsille vahingollista ollut. Luin Muumit Rivieralla sarjakuvan lapsena ja pidin siitä kovasti (uhkapeleineen päivineen). 60-luvun sarjakuvat sisältävät paljon huumoria ja satiiria 60-luvun yhteiskuntaa kohtaan. Eivätkä ne välttämättä aukea kaikille nykypäiävän lapsille heti. Minusta kuitenkin on tekopyhää valittaa uusimmasta Muumianimaatiosta ja antaa samalla lasten katsoa salattuja elämiä tai pelätä tappopelejä päivästä toiseen. 

Jos tässä vaiheessa on vielä joku huolestunut vanhempi siellä lukijoissa kannattaa käydä lukemassa eläköön kuvat blogista tämä mainio postaus, jossa pohditaan väkivaltaa lastenohjelmissa ja vanhempien vastuuta.

Kun itse katsoin uudelleen nuo eläköönkuvat blogin klipit Paddington ja Muumit Rivieralla tuntuvat yhtäkkiä suorastaa pumpuliselta koko perheen viihteeltä.

Mottoni on jos et tunne asiaa, älä yritä leikkiä asiantuntijaa. Kuten ylläolevista esimerkeistä näkyy nämä vanhemmat ovat ottaneet asiakseen kommentoida elokuvia, joiden taustoista, syntyprosessista, tarkoituksesta ja kontekstista he eivät tiedä yhtikäs mitään.

Kommentointi ilman perusteita on huono argumentti. Jos et tiedä asiasta tarpeeksi, jos et vaivaudu tutkimaan ennen kuin hutkit jätä kommentointi niille, joille elokuvat ja varsinkin kokoperheen elokuvat ovat sydämen asia.

"Kolme Caballeroa" Disney klassikko vuodelta vuodelta 1944

Ikuisena Disney-fanina minua välillä tympii ihmisten asenne pitää Disneyn animaatiota pelkästää lapsille tarkoitettuna pakkopullana. Yksi Walt Disneyn kuuluisimmista sanonnoista on se, että hän tekee elokuvia lapselle meissä jokaisessa. Disneyn elokuvissa yritetään tavoittaa lapsuuden taikaa ja ihmetystä. Ihan yhtälailla minua ärsyttää se, miten jotkut vertailevat Disneytä ja Ghibliä ja niiden kaupallisuutta. Ghibli on Japanissa ihan yhtä kaupallinen mitä Disney on lännessä. 

Ennenkuin kommentoit huolimattomasti mitä tahansa animaatiota tai kuuluisiin lastenkirjoihin perustuvaa elokuvaa. Tee tutkimustyösi.



Disneyn prinsessojen kehityskaari Lumikista aina Elsaan asti on ollut huikea.

Muutamia esimerkkejä:

Älä kritisoi Disney-prinsessoja passiivisuudesta tai heidän ulkonäköään jos tiedä mitään animaatiotekniikoista, hahmojen kehittelystä, piirtämisestä, tarinan kehittelystä ja ennenkaikkea Disneyn naishahmojen roolien muuttumisesta aina 30 -luvulta nykypäivään, mikä on suoraan verrannollista naisen aseman kehittymiseen.

Älä myöskään kritisoi Disneyn prinssejä passiivisuudesta jos, et ole katsonut animaatioiden kommenttiraitoja tai muuten tutustunut elokuvan juonen kehittämiseen. Osa Disneyn animaatioista ovat enemmän miespääpainotteisia ja osa naispääpainotteisia. On myös niitä, joissa mies ja naispääosan esittäjä ovat ruudussa lähes yhtä kauan. 

Älä kutsu itseäsi Disney-faniksi jos olet katsonut tyyliin vain Frozenin ja Leijonakuninkaan.

Älä ylianalysoi muumien seksuaalisia suuntautumisia ja toitota niistä muille. Vaikka Tove Jansson oli lesbo. Se ei tarkoita. että hän kategorisoi kaikki hahmot mustavalkoisesti homoiksi tai lesboiksi. Päinvastoin Muumeissa liikutaan harmaalla alueella. (Jos) seksuaalisuutta käsitellään Muumeissa sitä käsitellään ystävyydellä, ihastumisella ja ihailulla. Jokainen tulkitsee muumit omalla tavallaan, joten kukaan ei ole oikeassa eikä kukaan väärässä.

Sama koskee Nalle Puhia. Ei kaikkia maailman mielenterveysdiagnooseja tarvitse asentaa Risto Reippaan leluille. En kyllä ymmärrä yhtään mistä koko touhu on alkanut. Ihaa on kirjoitettu jo alkuperäiseen A.A.Milnen lastenkirjaan hieman depressiiviseksi hahmoksi, mutta sekä A.A.Milnen kirjan että Disneyn Nalle Puhin opetus on ystävyyden voima ja se ohittaa kaikki diagnoosit.  

Puh pähkäilee

Animaatiot ovat itsessään muuttuneet huomattavasti, sitten lapsuuteni kultaiselta 90-luvulta.
Nykyään ne tahtovat olla pelkkää pikselimömmöä aina Maija Mehiläisestä... sniif Nalle Puhiin, mutta niin kauan kun on luovia ihmisiä maailmassa myös animaatiolla on toivoa. 

Maailma on niin pullollaan aikuisia Disney-faneja, muumifaneja, anime-faneja ja tiesmitäanimaatiofaneja. Meidän pitää kaikkien olla ylpeitä animaatio ja kokoperheen-elokuva tietomäärästä mitä meillä on ja puuttua heti mokottavien aikuisten asenneongelmiin!

Minä olen nyt 54:stä Disneyn klassikosta katsonut 53! Big Hero 6 vielä on katsomatta, mutta se johtuu, siitä että haluan katsoa Suomiversion enkä englanninkielistä, mutta eihän Suomiversiota voi täältä ostaa. Ehkä kesälomalla katson sen. 

Sitä odotellessa sydänviiva kulkee tuttua rataa:


9 kommenttia:

  1. "Mottoni on jos et tunne asiaa, älä yritä leikkiä asiantuntijaa." - tästä aiheesta sivuutinkin tuossa Tenavat postauksessani. On niin ärsyttävää, että jok uesittää tietävänsä jotain, jos ei oikeasti tiedä.

    "Älä kutsu itseäsi Disney-faniksi jos olet katsonut tyyliin vain Frozenin ja Leijonakuninkaan." - allekirjoitan. Voin mninäkin sanoa että pidän muutamasta ghiblin elokuvasta ja olen monia niistä nähnyt, mutten voi kutsua itseäni Ghibli faniksi, kun TIEDÄN niistä liian vähän. Tietenkin tähän voi vedota kysymys, mitä on fanitus? Disney on kuitenkin niin iso imperiumi, että jos kutsuu itseään fanikisi, niin minusta sillon pitää vähän syvemmällä talossa harrastaa, kuin näkemällä muutama klassikko. Ha varsinkin kun otit nämä ns. menestyksekkäät elokvat tähän hollille. Varsinkin sellaiset, jotka ei ole oikein muita elokuvia kuin nämä kassamagneettileffat nähneet, ei osaa ymmärtää Disneyn LAAJUUTTA. Silloin kannattaa mieluumin sanoa että on pelkkä Frozen jai Leijonakuningas fani, jos ei muista tiedä. Disneyklassikoita on paljon ja ymmärrän hyvin, että kaikki ei ole välttis voinut nähdä kaikkia elokuvia. MInusta jos kutsuu itseään Disney faniksi niin pitää kuitenkin olla nähnyt Disney klassikoita eri ajanjaksoilta, muutakin kuin 90-luvun renesanssikaudelta.

    Ikärajat on hyvä huomio, mutta se ei suorasanaiseti kerro kaikkea. Ikärajavalvomo (vai mikä ne nyt päättääkään) heittää joskus ikärajoja ihan vääristä merkityksistä. Ne on suntaa antavia, mutta itse suosittelisin AINA vahemmalle, että kun lapselle näyttää elokuvan/sarjan niin tutustuu etukäteen. Lapsen mielenkinnon kohteisiin, psyykkeeseen, tilaan tykkääkö nopeatemoisesta vai hidastempoisesta, ihmishahmoista vai eläinhahmoista. Mörkö on loistava esimerkki, kuten myös vaikka ns. pelottavast lastenelokuvat kuten Pinokkio (huvitustensaari kohtaus), Notre Damen Kellonsoittaja ja Hiidenpata. Kaikki on yksilöistä kiinni.

    Itse en pitänyt Padingtonia lainkaan kohelluselokuvana. Kun katsoo tvn aamupiirettyjä, niin Foxilla on paljon enemmän koheltamista, toinen ääripää on pikku kakksoen tekopirteät 3d animaatiot, jossa opetetaan että pallo on pyörwä. Kumpikaan ei OPETA mitään, eikä kummassakaan ole TUNNETTA. Padington opettaa paljon ja Badingtonissa on tunnettta.

    Mainitsen vielä täällä, jos joku ihana kukkahattutäti tätä lukee, niin lasten käytöksestä elokuavteatterissa. Kun vie lapsen (vaikka 5-vuotiaan) katsomaan elokuvaa kuten esim. Pixarin Kunnon Dinosaurus (jonka kävin muutama päivä sitten katsomassa). Opettakaa lapsenne KÄYTTÄYTYMÄÄN elokuvateatterissa. Vanhempi varmasti tuntee oman lapsena, voiko hän keskittyä pysymään puoltoistatuntia paikallaan, hiljaa, katsomassa elokuvaa?! Jos EI pysty, ÄLÄ vie häntä elokuviin! Omaa elokuvakokemustani suunattomasti häiritsi kun lapset huuteli kesken elokuvan äitille vieressään iltapalatoiveita ym.

    Minusta termit Lastenelokuva ja koko perheen elokuva, ovat molemmat vähän huonoja. Lastenelokuav antaa sellaisen käsityksen, ettei siitä saa muut kuin lapset irti (mikä ei pidä siis absoluuttisesti lainkaan paikkaansa). Koko perheen elokuva taas on monesti ikärajaltan 7, joka heti ottaa pois pikkulasten nautinon ja toistaiseksi, niihin on nykypäivänä paha tapa laittee se suunatus aikuisille vain nykymaailman keskitettyinä vitseinä, ei niinkään tarinan tai juonen kannalta tunteellisina kohtauksina. Itse käyttäisin ehkä mieluiten termiä Kaikillesopiva elokva, Tarinaelokuva, tai Satuelokuva. Animaatioelokuva on hyvä termi, sillä tehdäänhän nykyään animaatioita, jotka sopii vain aikuisille (Persepolis, Shoutpark). Suureksi ihmetyksekseni vain monet vanhemmat automaattisesti olettaa Animaation liittyävn aina lapsiin, mikä ei pidä paikkaansa. Niin kun snaoit, täytyy ensin tutustua asiaan, ennen kuin olettaa. Muumit Rivieeralla näin varsinkin suomalaisilla aikuisilla, jotka ei tiedä muumit muuta kuin Muumilaakson tarioista ja Muumimukeista tekikin.

    Olen puhunut, jag har talat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin perusteltu argumentti Severus! Juu ei ole mitään ärsyttävämpää kuin maksaa 13 euron elokuvalippu ja kuunnella koko elokuvan ajan ylivilkkaiden lasten huutoa. Ei se elokuvateatteri mikään lastentarha ole. Jos lapsi ei osaa käyttäytyä älä vie elokuviin!

      Poista
    2. Ensin Niinalle kiitos mielenkiintoisesta artikkelista, olen pohtinut samoja asioita itsekin ja erityisesti tuo Muumit Rivieeralla -leffan saama negatiivinen palaute on ärsyttänyt.

      Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että Disney-faniksi voi kutsua itseään, vaikka ei vielä tietäisi kaikesta kaikkea, sillä todennäköisesti se henkilö joka haluaa itseään näin nimittää on kiinnostunut ottamaan lisää selvää. (Tietysti voi myös olla että joku näin itseään nimittäessään haluaa vain nostaa omaa statustaan Disney-fanien piireissä, mikä olisi varsin kummallista ja turhaa mutta silloinkin ongelma ei olisi varsinaisesti siinä että joku kutsuu itseään joksikin vaan henkilössä itsessään.) Tämä lause tekstissäsi vain kiinnitti huomioni niin että halusinpa päästä aukomaan päätäni.

      Ja itse olin katsomassa tuon samaisen Kunnon Dinosauruksen leffassa ja siellä oli myöskin varsin rasittava pikkupoika ja hänen äitinsä & mumminsa takanani istumassa. Kieltämättä pojan kuiskuttaminen äidilleen häiritsi, mutta tahtoisin myös ottaa esille sen pointin, ettei lapsi voi oppia käyttäytymään elokuvissa jos ei niissä koskaan käy. Ja vaikka animaatiot eivät ole pelkästään lapsille suunnattuja, niin nämä koko perheen elokuvat ovat myös lapsille ja niissä tulee aina käymään lapsia. Eivätkä kaikki lapset vain osaa istua hiljaa vaikka vanhemmatkin kuinka haluaisivat. Ja minusta olisi ainakin hyvin epäreilua jos minulta olisi evätty lapsena elokuvakäynnit sen perusteella että olisin ollut liian vilkas sinne.

      Ja oikeastaan (mukavasti aiheeseen liittyen) enemmän häiritsi pojan äidin kommentti mummulle leffan alussa. "Mä luulin että tämä on suomeksi!" Olin siis originaaliversiota katsomassa enkä dubatussa (juurikin päästäkseni katsomaan sen ilman ihan valtavaa pikkulapsilaumaa). Ärsytti, että nainen ei ollut ottanut selvää menikö katsomaan elokuvan dupattuna vai alkuperäisillä äänillä - oli kai olettanut että koska elokuva on animaatio, se on lastenelokuva ja automaattisesti suomenkielinen koska on pelkästään lapsille tarkoitettu.

      Poista
    3. Kiitos Vilhelmiina kommentista. Mukavaa, kun en ole yksin näiden pohdintojen kanssa.

      Fanittaminen on laaja termi ja sehän riippuu siitä miten fani määritellään Välillä olen törmännyt ihmisiin, jotka sanovat olevansa Disney faneja mutta eivät sitten osaa kertoa Disneyn elokuvista juuri mitään tai ymmärrä sitä millainen yhtiö Disney on. Kun Frozen ilmestyi ja siitä tuli tosi suosittu kohtasin paljon "hetkellisiä" Disney faneja, joilta on sitten hypetyksen jälkeen Disney kiinnostus lopahtui. Sellaisiin "faneihin" viittasin tekstissäni. Niin sanotusti laumanseuraajiin. Minulle fanitus- on jotakin ikuista ja tuo elämään sisältöä.
      Mutta toit hyvän pointin esiin, jos on niin sanotusti "fanittumassa" eli on kiinnostunut ottamaan selvää ja ottaa selvää kyllä silloin voi mielestäni kutsua itseään Disney-faniksi. Tämä taisi mennä blogitekstin hiusten halkomiseksi, mutta Disney on itsessään laaja käsite. Jos tarkkoja ollaan olen lähinnä Disneyn 2D animaatioiden fani ja minua kiehtovat todella paljon tarinakehittely ja Disneyn konseptitaide.

      Tiedän tyyppejä, joita ei juurikaan haittaa onko elokuvissa mekastavia lapsia vai ei. Se on lähinnä omasta ärsytyskynnyksestä kiinni. Juurikin tästä syystä en Suomessa asuessani mielellään mennyt katsomaan dubattuja elokuvia, kun tiedän, että itsellä keskittyminen herpaantuu helposti.

      Itsellä ei ole kauheasti kokemusta mekastavista lapsista elokuvateatterissa (onneksi!) jännä, kun mainitsit tuon äidin jonka kommentti häiritsi. Kyllä on minustakin kummallista kun, jotkut pitävät animaatiota pelkästään lapsille tarkoitettuna.

      Kerran kävi kyllä niin, että lapsi ei ollut rasittava, mutta äiti oli. Monta vuotta sitten kävin katsomassa yhden ensimmäisistä Harry Potter elokuvista. Edessä istui äiti, joka tulkkasi lapselleen koko elokuvan kovaan ääneen Suomeksi. Siinä oli kyllä ärsytyskynnys koetuksella ja niin oli kaikilla muillakin, jotka istuivat vieressä. Eikä elokuvasta oiken pystynyt nauttimaan. Sen jälkeen menin kaikki Potterit katsomaan ensi-iltaan.

      Poista
    4. Hei hauskaa että vastasit näin pian!

      Joo onhan tuo totta että tuntuu typerältä jos jonkun suositun leffan nähtyään tulee yhtäkkinen Disneybuumi ja kaikki alkavat nimittää itseään Disneyfaneiksi (kunnes buumi taas laskee).

      Noinhan se on, että ärsytyskynnyksestä se on kiinni ja ymmärrän hyvin niitä jotka eivät voi sietää joidenkin lapsien käytöstä. Se on niin kaksipiippuinen juttu kun lapsien kannalta olisi hyvä päästä käymään paikoissa tilaisuuksissa jotka on tarkoitettu myös muille kuin lapsille, mutta välillä sitä vain toivoo että lapsille olisi ihan omat näytökset ja ravintolat sun muut erikseen. Ja olipa kyllä melkoisen törkeää käytöstä tuolta äidiltä josta kerroit!

      Poista
  2. Mua on pitkään ihmetyttänyt aikuisten (vanhempien) vaahtoaminen sopimattomista lastenohjelmista. Monet aikuiset on unohtanut sen pienen faktan, että lapset ei ajattele samoin kuin aikuiset, he eivät näe asioita samoin kuin aikuiset. Eivät he kiinnitä huomiota siihen, mitä Nuuskamuikkunen polttaa tai mitä lastenohjelmissa yleensäkin juodaan. Ärsyttää vanhemmat, jotka haluavat kieltää kaiken ja kasvattavat lapsensa pumpulissa.
    "En minä voi näyttää ala-asteikäisille lapsilleni Disneyn Urheaa, siinä on niin pelottava karhu. Mitä, annat lapsesi katsella Hopeanuolta? Olet huono vanhempi!"

    Minä olen katsellut lapsena Hopeanuolta, Tappajahaita, minulle on luettu kaunistelemattomia Grimmin satuja, olen katsellut Muumeja ja tupakkaa polttelevaa Nuuskamuikkusta, eikä musta ole tullut millään tavalla häiriintynyt ihminen. :D

    Saduista tuli mieleeni, joissain tarhoissa Punahilkka on kiellettyjen satujen listalla, koska Punahilkka kantaa korissaan viiniä isoäidilleen. Joskus vaan tunnen niin suurta myötähäpeää joidenkin kukkahatujen takia. *silmien pyöritystä*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee..mä katsoin kanssa Muksuna Hopeanuolta. Eipä tuosta mitään traumoja jäänyt. Urhea on yksi suosikki pixarin leffoistani. On se ihme jos punahilkka ei saa kuljeskella viinipullon kanssa. Eihän sitä itse ollut juomassa. Se oli isoäidille lääkkeeksi ;). Minun mummo kertoi aikoinaan mulle Grimmin satuja omasta päästään/ ulkomuistista. Vaikka ne ovat luonteeltaan synkkiä se tapa millä hän ne elävästi kertoi on jäänyt parhaiten mieleen. Ei sitä lapsena ajattele vaikka sitä miten Hannu ja Kerttu käsittelee lasten heitteille jättöä. Lähinnä sitä sadun kuullessaan kuvitteli piparkakkutalon ja jännitti pääsevätkö lapset pois pinteestä. Aikuiset aliarvioivat lapsia ja ainakin itsestä tuntuu siltä, että varsinkin vanhammat nykysuomessa huomattavasti enemmän mitä aiemmin.

      Poista
  3. Ainiin: Mun meinasi tosissaan päästä itku, kun joku aika sitten näin, mitä on tehty ihanalle, kaikkien kasari- ja ysärilasten rakastamalle Maija Mehiläiselle. :´(
    Miksi kaikki tarvitsee tehdä uudestaan ällötäväksi "3D animaatioksi". Vanhat kunnon PIIRRETYT takaisin telkkariin! Oi niitä aikoja, kun telkkarista tuli Disneyn Aku Ankkaa, Tikua ja Takua, Pluton seikkailuja...

    Netflixissä on muuten Ankronikkaa parikymmentä jaksoa, se on meidän vauvan suosikki. Voi sitä riemua, kun Ankronikka -tunnari lähtee soimaan. :)
    Mulla tulee olemaan kova homma, kun ei aio näyttää lapselleni ollenkaan näitä nykyajan aivottomia lastenohjelmia, vaan niitä piirrettyjä, joissa on oikeasti opetus. Nykyajan, etenkin tyttöjen lastenohjelmat tuntuvat opettavan lapsista pinnallisia. Kerran satuin katsomaan Bratz -piirrettyä yhden jakson, jakson jonka peruspointti oli se, että on järkyttävän noloa mennä ilman meikkiä kouluun, koska silloin kaikki nauraa sulle. Toinen lastenohjelma, nimi oli joku Trolz tms, keskittyi kauniisiin kampauksiin... Miksi kukaan haluaa tuollaista p*skaa näyttää lapsilleen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on MP3:ssa Ankronikna tunnari. Sitä nostalgian määrää, kun kuulee 90-luvun animaatioiden musiikkia. Vielä 2000-luvun alussa näytettiin hyviä animaatioita, kuten NokkaPokkaa (siinä on kanssa huipputunnari). Mun valokuvauksen opettaja täällä Walesissa oli aikoinaan BBC:n animaattori tekemässä muunmuassa Pingua ja muita vaha-animaatioita. Hän puhu siitä tosi hyvin, miten animaatiota arvostetaan yhä taiteenlajina, mutta esim. 2D ja vaha-animaatioden ei uskota tuovat yhtä paljon rahaa kuin CGI-animaatioden, siksi kaikki tekevät vain CG-tä nykyään. Mikä on todella sääli. Harmillisesti, kun tehdään vain tuota helpporaha-CGI:tä myöskään juoniin ei panosteta mitenkään.

      Poista