tiistai 24. maaliskuuta 2015

Painajainen ennen valmistujaisia


Heippa blogimaailma

Edellisessä postauksessani kerroin aikomuksestani käsitellä taiteen avulla aiheita, jotka ovat minulle hankalia ja niitä on vaikea ymmärtää. Toivon saavani sisäisen rauhan tällä tavoin ja eihän sitä koskaan tiedä jos omien kokemusten jakaminen auttaa myös toisia samassa tilanteessa olevia tai olleita.

Kevään teema on kiusaaminen ja henkinen väkivalta ja se, miten ne vaikuttavat ihmisen itsetuntoon.

Jotain aika ikävää sattui muutama päivä sitten. Aiemmassa opiskelupaikassa koin kiusaamista ja henkistä väkivaltaa opettajien ja koulun henkilökunnan taholta. Otin vasta yhteyttä entiseen ryhmänohjaajaani ja ihan hyvässä hengessä kerroin tämän hetken elämäntilanteestani ja kysyin miksei hän aikoinaan puuttunut kiusaamiseen eikä kyseisessä koulussa asiaa koskaan otettu vakavasti. Hän sitten lähetti vastausviestin ja kielsi kaiken edes tapahtuneen.

Sanomattakin selvää on, että olin hyvin pettynyt.

Kun olin ala-asteella olin hyvin ujo ja sisäänpäinkääntynyt introvertti.
Lempiajanvietettäni oli piirtäminen.

Minulla kului helposti viisi välituntia tällaisen aukeaman värittämiseen:


Minua ja pientä kaveriporukkaani kiusattiin koulussa. Koskaan en kohdannut fyysistä väkivaltaa, mutta henkinen väkivalta tuntui ihan yhtä pahalta.

Yksi erityisen ilkeä tyttö oli ikävä kiusaaja. Hän kiusasi lähes kaikkia niitä, joista ei pitänyt. Muistan kerran, että koulussa oli juoksukilpailut. Kaverini oli juoksemassa ja kyseinen ilkeä tyttö kamppasi hänet. Katsomossa oli ainakin parikymmentä opettajaa. Kaikki näkivät mitä tapahtui, mutta kukaan ei tehnyt asialle mitään ja muistan olleeni todella vihainen.

Luokassa liikkui myös vihkoja, joihin ilkeät tytöt tekivät listoja. Tyyliin: ketkä ovat luokan rumimmat tytöt?  keiden kanssa et ikinä haluaisi olla kaveri? jne.

Se oli hyvin satuttavaa. Varsinkin, kun oma nimeni oli niissä aika usein.

Kun olin 10 rakas isäni kuoli ja jos olin aiemmin ollut ujo ja sisäänpäinkääntynyt minusta tuli enemmän ujo ja sisäänpäin kääntynyt. Minulla ei ollut äidin kanssa ikinä kovin läheinen suhde ja isän kuoleman jälkeen etäännyimme vielä enemmän toisistamme. 

Muistan hyvin päivän, jolloin palasin kouluun. Seisoin koulun pihalla ja moni oppilas tuijotti minua ja  he kuiskuttelivat keskenään Niinan isä on kuollut. En muista saaneeni mitään kriisiapua koululta. En muista edes, että tarjottiinko sellaista. Olen yrittänyt blokata ala-asteen kiusaamista tehokkaasti mielestäni. Osa on unohtunut, mutta osa on jäänyt sitkeästi muistikeskukseen.
Seuraavana vuonna meille tuli myös uusi luokanopettaja. Kun aiempi opettaja oli tukenut taideharrastustani ja antanut minun piirrellä välitunneillä. Tämän uuden mielestä se oli ajanhukkaa.

Seuraavina vuosina minusta tuli yhä enemmän epäsosiaalinen. Yritin koko ajan sulautua massaan. Koulussa en halunnut herättää kenenkään huomiota. Ikävien ajatusten blokkaus oli aluksi itsensä suojelumekanismi, mutta ei kovin toimiva, koska 15-vuotiaana aloin saamaan paniikkikohtauksia, mitkä lopulta johtivat vakavaan masennukseen.

Varsinkin Suomessa on paljon ollut teini-ikäisten itsemurha-tapauksia. Elokuussa 14-vuotias tyttö riisti oman henkensä ja muistan poliisin jakaneen sivuillaan tytön itsemurhaviestiä, jossa luki:
 kohta minua ei enää kiusata. Tytön koulu oli muuten mukana koulukiusaamisen vastaisessa KiVa-koulu kampanjassa. Ilmeisesti opettajat eivät kuitenkaan hänen pahasta olostaan piitanneet.

Kamalaa, miten sellaista tapahtuu ja itsellä oli todella lähellä, että en suunnilleen saman ikäisenä riistänyt omaa henkeäni. Paniikkikohtaukset kävivät lopulta niin pahaksi, että aloin pelkäämään kouluun menoa. Se kärjistyi sosiaalisten tilanteiden peloksi. Pelkäsin tavata toisia ihmisiä. Jos kävelin kaduilla ajattelin kaikken vastaantulijoiden vihaavan minua. Mikä ei tietenkään pitänyt paikkansa, se oli vain omassa päässäni. Kärsin jatkuvasta unettomuudesta ja päänsäryistä. Söin mielialalääkkeitä, särkylääkkeitä ja unilääkkeitä. Niistä tietysti tuli vain sekavampi olotila.

Tässä on maalaus, jonka tein 15-vuotiaana. Tämän nimi on kehtolaulu ja mielestäni tämä on yksi rumimmista maaluksistani.

"Kehtolaulu"
Niina Niskanen
Vesiväri ja tussi 
2002

Maalaus esittää itseasiassa yhtä henkilöä. Tyttö on demoni, joka on tappanut ihmisen itsessään. Vakavasti masentuneen silmissä maailma näyttäytyy yhtenä mustana aukkona. Säälit ja sätit itseäsi ja elät pelkällä vihalla ja surulla. 
Lakkasin olemasta mitään tai kukaan. Olin pelkkä varjo.

Kun katson maalausta reilut 10 vuotta myöhemmin,  Se kuvastaa hyvin masennuksen ytimen. Väritkin ovat epäluonnollisen kirkkaita. Suorastaan myrkyllisiä.

Terapian aloitin 17-vuotiaana. Ensimmäisen terapeuttini kanssa en saanut kunnolla yhteyttä aikaiseksi. Näin jälkeen päin ajatellen taideterapia olisi ehkä ollut itselle tuolloin paras hoitomuoto heti alkuun.
18-vuotiaana olin kuukauden hoitojakson sairaalassa ja siellä alkoi varsinainen parantumisprosessi ja aloin nähdä asiat positiivisemmassa valossa. Päätin, sitten jatkaa taiteilijan uralle ja sillä tiellä olen yhä.

Pari vuotta sitten historia alkoi toistamaan itseään. Opiskelin käsityö ja taidealan ohjaajaksi. Koulu kesti kaksi vuotta. Ensimmmäinen vuosi meni jotenkuten. Toinen vuosi oli ehkä yksi elämäni kamalimmista.

Kun aloitin listasin ylös asioita, jotka koen itselleni tärkeiksi ohjaamisessa ja opettamisessa. Erityisesti sen, että ohjaan sellaisia asioita, joita osaan ohjata ja, joiden ohjaamisesta pidän. Kyseisessä koulussa meidän täytyi opiskella lähestulkoon kaikki maailman käsityötekniikat virkkauksesta metallitöihin. Lyhyimmillään yksi kurssi kesti viikon tai kaksi. Arvosanat suoritettiin tekemällä näyttötyöt.

Tiedättekö mikä oli yleisin kritiikki, jonka sain?
Sain aina valituksia liiallisesta luovuudesta

Täysin typerää ja asiatonta. Tällä hetkellä välillä ohjaan erilaisia käsityö ja taidekursseja.  Tahdon edistää ihmisten omaa luovuutta en latistaa sitä. Koen sen äärimmäisen tärkeäksi erityisesti Suomessa, jossa ihmiset eivät kovin helposti anna arvoa itselleen ja omille taidoilleen.
Olen kuullut monen monta tarinaa, siitä miten ihminen on lopettanut luovan tai taiteellisen harrastuksen vain sen takia, koska häntä ei ole kannustettu luovuuteen. Laittaa miettimään koko koulutuksen tarkoitusta.

Kyseisessä koulussa oli paljon opettajia, joiden käytös oli täysin ala-arvoista. Yksi luokkatoverini oli työssäoppimassa hänelle annettiin tehtäviä,jotka eivät hänelle kuuluneet. Toverini otti ryhmänohjaajaan yhteyttä useamman kerran, eikä ryhmänohjaaja reagoinut asiaan mitenkään.
Kerran tietotekniikantunnilla autoin erästä luokkatoveriani, jolla ei ollut yhtä paljon tietoteknisiä taitoja, kuten minulla. Opettaja alkoi huutamaan minulle kurkkusuorana tunnin häiritsemisestä. Kerran sama nainen piti minulle myös saarnan, siitä, että minulla oli vääränlaiset sakset matonkudonnassa. Tietotekniikka kurssi jäi siihen ja enkä suostunut jatkamaan matonkudontaa kyseisen naisen ohjauksessa.

On olemassa asiatonta käyttäytymistä kuten yllämainittu, sitten on myös rakentavaa palautetta, jota ammattitaitoisen opettajan pitäisi osata antaa. Kun olemme sosiaalisissa tilanteissä mielipiteemme ja ajatukset toisista muodustuvat ei-verbaalisilla tavoilla ihmisten ilmeitä ja eleitä tulkitsemalla. Siitä miten ihminen käyttäytyy ja kohtelee toisia. Minusta on opiskelijan laiminlyömistä käskeä katsomaan opetusvideoita youtubesta, koska opettaja on liian kiireinen tunnilla opettamaan. Ryhmässäni itseni lisäksi 4 muuta sairastui uupumukseen opettajien ammattitaidottoman käyttäytymisen takia ja kaksi lopetti linjan kesken. Yksi luokkatovereistani, joutui pitkälle sairaslomalle stressin takia. Kerran koulun apulaisrehtori soitti hänelle ja haukkui hänen asennettaan.

Jossain vaiheessa sain tarpeekseni kirjoitin palautteen koulutusyhtymälle. Ensin palautteeni ohjattiin rehtorille, joka ohjasi sen tälle yllämainitulle apulaisrehtorille. Pelkäsin kyseistä naista. Hänen terävästä kielestään liikkui paljon huhuja.

Jouduin kuulusteluun lähettämäni palautteen takia. Apulaisrehtori haukkui asennettani, toimintatapojani sekä aiempaa koulutustani taide-aineiden parissa. Reiluun kymmeneen vuoteen en ollut saanut paniikkikohtausta ja sain elämäni isoimman paniikkikohtauksen ja aloin itkemään kuin vesiputous. Olin niin vihainen. Pari päivää odotin, että koulusta pahoiteltaisiin tai saisin anteeksipyynnön. Sitä ei kuulunut, joten lähetin aiemmin tekemäni palautteen koulun koko henkilökunnalle ja kaikille samalla linjalla opiskeleville.

Moni opiskeilija vastasi palautteeseen ja kirjoitti omia kokemuksiaan. Koulussa osa tuli itkusilmässä käytävillä vastaan ja kertoi miten heillä oli ollut samankaltaisia ajatuksia. Kukaan opettajista ei suostunut katsomaan minua silmiin tai puhumaan asiasta. He hiljaisesti hyväksyivät henkisen väkivallan käytön oppilaisiin. 
 Ryhmänohjaajani lähetti minut keskustelemaan opon kanssa, joka ei ollut terävimmästä päästä. Opon mielestä oli omituista, että halusin työskennellä taiteen parissa. Se, että ammattitaidoton opo kehotti aikuista naista vaihtamaan alaa ja ryhtymään kirjastonhoitajaksi voi tuntua aluksi huvittavalta. Se oli myös äärimmäisen loukkaavaa, koska taide ja kaikki taiteeseen liittyvä on olennainen osa identiteettiäni.

Minäkin jäin sitten uupumuksen takia lomalle vain muutama viikko ennen valmistujaisiani. Muutaman kerran kävin terapeutilla keskustelemassa. Hänen mielestään olin hyvin käsitellyt asiaa mielessäni ja vihantunne oli oikeutettua. Silti se oli hyvin satuttava kokemus. Näin useasti painajaisia kyseisestä apulaisrehtorista. Yhdessä unessa hän teloitti minut. Välillä jos kohtasin naisia, jotka näyttivät häneltä saatoin tuntea ahdistusta, jopa paniikkia. Kerran verotoimistossa, jouduin ihan vaihtamaan virkailijaa, koska ensimmäinen  oli ulkonäöltään ihan kyseisen apulaisrehtorin näköinen. Olen pitänyt moneen entiseen opiskelijatoveriini yhteyttä. Moni on kokenut unettomuutta ja ahdistusta ja kärsii post-traumaattisesta stressistä näiden tapahtumien takia.

Tämä kaikki tapahtui keväällä 2013. Käsittelin tätä asiaa monelta eri kantilta kyseisenä vuonna. Otin yhteyttä tyttöön, joka ala-asteella kiusasi minua (sama tyttö, josta kirjoitin ylhäällä)
Kerroin hänelle siitä, miten kiusaaminen vaikutti itsetuntooni. Suureksi yllätyksekseni hän vastasi. Oli pahoillaan ja kertoi, lapsuuden perhetilanteestaan ja siitä miten hän käytöksellään purkasi pahaa oloaan toisiin.

Annoin hänelle anteeksi.

Muutama päivä sitten tosiaan otin yhteyttä tähän entiseen ryhmänohjaajaani ja hän kielsi mitään kiusaamista tapahtuneen. Mielestäni ansaitsisin anteeksipyynnön. Ovatko aikuiset kiusaajat liian katkeria vai ovatko he pelkureita vai molempia? 
Olen myös ottanut yhteyttä kahteen minua ala-asteella simputtaneeseen opettajaan. Kumpikaan ei ole suostunut (ainakaan vielä) ottamaan yhteyttä. Se jo itsestään vastaa ylläolevaan kysymykseen. 
 Oletteko ikinä tulleet ajatelleeksi, miten kouluaineen inhoaminen lähes aina liittyy aineen opettajaan. Uskoisin monella olevan ainakin liikuntatunneilta tästä kokemusta.

Minusta ei ole hyväksyttävää se, että pieni joukko opettajia ja opetusalalla toimivia ihmisiä käyttävät henkistä väkivältaa toisiin ihmisiin oman auktoriteettinsa varjolla. Tai se, että muut opettajat hiljaisesti hyväksyvät kiusaavien opettajien käytöksen eivätkä puutu asiaan. Tekisi ihan mieli ravistella sellaisia ihmisiä hereille. Opettajan jos kenen pitäisi ymmärtää se, että opiskelijat ovat kaikki erilaisia ihmisiä ja yksilöitä. Jos yhteydenottoja sattuu ne kannattaa selvittää eikä lakaista maton alle. Täydellisen välinpitämätön käytös aiheuttaa stressiä ja uupumusta kaikista eniten.

Tässä on viimeisen sekatekniikka-maalaukseni nimeltä Vereslihalla

Minulle tämä kuvaa henkilökohtaista matkaa. 

Kaikki minut tuntevat tietävät, että pyrin aina olemaan mutkattomasti oma itseni.
Millaisen matkan ihminen tekeekään tullakseen omaksi itsekseen?

Taiteen avulla pystyn käsittelemään vihan tunnetta, omaa menneisyyttä ja nykyisyyttä, valoisia ja pimeitä puoliani, hetkiä, jolloin todella olen ollut vereslihalla ja pystyn antamaan anteeksi.


"Vereslihalla"
Niina Niskanen 5/2015
sekatekniikka

Voimia kaikille, joita tämä aihe jollain tasolla koskettaa.

Rakkautta ja valoa

Niiina

16 kommenttia:

  1. Mää ihmettelen kans ku en saanu isän kuoleman jälkeen mitän kriisi tai keskustelu apua. Ehkä kaikk iaatteli ettei 6-vuotias Pikku Jaana semmosta tarvi, mut näin jälkeempäin ajateltuna se ois ollu todella hyväksi. Ainoa mitä muistan esikoulun mulle siitä antaneen on se ku ne 3 eskaritätiä kävi käymässä, kaksi höpisi äitin kanssa ja yks, se mun suosikkini ihasteli mun Barbikokoelmaa ja pelasi kanssani uunoa. Mutta ei sillon ollenkaan selitetty mulle oikeen mitä kuolma konkreettisesti tarkottaa... se myös vaikutti siinä mielessä harrastamiseen etten pystynyt moniin vuosiin katsomaan semmosia elokuvia jossa joku hahmo kuolee, koska koin aina liian suurta samaistumispintaa. Nykyään semmosia pystyy jo katsomaan, mutta Leijonakuningas on ainoa jota vältän juuri sen liian suuren samaistumispinnan takia...
    Onnekseni mulla on ollut mun tytöt turvaverkkona, eikä siksi koskaan kiusattu ääneen eikä näkyvästi ylipainosta tai r-viasta. Siitä etten osaa ajaa pyörällä tai luistella sai ylä-aste ja lukio iässä kommenttia, mutta siinä vaiheessa oma egoni oli jo sen kaiken yläpuolella että osasin tarpeen vaatiessa piikitellä takasisin.
    Ja tuosta kiusaavasta opettajasta, koen samanlaista halveksuntaa eräänkin hyvinkin kamalasta ala-asteen englannin opettajasta (tiedät kyllä ketä tarkoitan). Kun en osannut, niin hän oikein halusi muille korostaa niin että Jaanahan ei sitten osaa. Traumat kielten opiskeluun on lähtenyt juurikin tästä.. Onneksi myöhemmät kielten opettajat on tämän ymmärtänyt, että pelko kielten oppimiseen johtuu traumoista..
    Se on hyvä sisko-kulta että osaat purkaa tunteet hyvät ja pahat taiteeksi. :) Itelleni raaka työnteko ja kirjoittaminen on se millä ne saa purettua

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Olet sinä huipputyyppi <3 On meilläkin ollut erimielisyyksiä, mutta ollaan osattu keskustella asioista.

      Poista
  2. Kiva kun tulit teemakuuhun mukaan ja nämä kuvasi ovatkin voimakastunteisia, mutta kun tarinan lukee sen ymmärtää ja on hienoa että ne saat purettua paperille,kankaaseen ym.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Esther. Harvemmin teen taidetta näin synkistä aiheista. Kaikissa teoksissani on tarina mukana. Aina en niitä jaa. koska katsoja intuitiivisesti liittää teokseen omat tuntemuksensa ja kokemukset, mistä syystä taiteen kokemisesta ei voida puhua yhtenä kokonaisuutena. Aiheena henkinen väkivalta on vaiettu, joten tässä tapauksessa kuvat ja kirjoitus täydentävät toisiaan. Osa ihmisistä reagoi enemmän kuviin ja osa kirjoitukseen, osa molempiin.

      Poista
  3. Sinulla on kyllä taitellisuus jo geeneissä,! Hyvä kun jaksat puolustaa itseäsi, vaikka olet kovia kokenut. Harmi kun taidetta vähätellään, sillä on tosi suuri henkisesti parantava voima. Vereslihalla maalauksessa on voimakasta tunnetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Milli. Vielä vuosien jälkeenkin tuo ihmisten käytös pöyristyttää. Luovuuden kritisointi ammattiin, jossa luovuus on olennainen osa (ei välttämättä taiteellinen luovuus, vaan luova ajattelutapa). Se kertoo siitä, että opettajat eivät ymmärrä omaa alaansa.

      Poista
    2. tai eivät tahdo ymmärtää/ kohdata omia tunteitaan.

      Poista
  4. Vaikuttava maalaus. Sisäinen näkemisesi on vahvaa ja luovuus rohkeaa. Tämä vereslihalla maalaus pysähdyttää ja tuo vahvasti esiin omia tunteitani menneisyystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisumarjatta. Visuaalinen kokemus pystyy avaamaan ihmismielen tunnelukkoja.

      Poista
  5. I hope you continue to heal as you live and create. Life can be very tough and bewildering.

    VastaaPoista
  6. Taide on hyvä keino purkaa sisältään pois ylimääräistä ja sinne kuulumatonta. Yritän kannustaa itseäni luovaan ajatteluun, se on mielestäni tie, joka vie meitä yhdessä eteenpäin. Luovuus kunniaan ja iloa tiellesi Niina :).

    VastaaPoista
  7. Työt ovat todella upeat ja vaikuttavat! Onneksi on taide. Ihmisten typeryys, ilkeys, sadismi ja röyhkeys jaksavat ihmetyttää joka päivä. Onneksi voi yrittää ajatella sentään olevansa ihmisenä näiden kiusaajien ja muiden idioottien vallankäyttäjien yläpuolella. Ei se siinä tilanteessa paljoa auta, tiedän. Itse onneksi vältyin kiusaamiselta lapsena, mutta sen kummallisempana tilanne tuli myös vastaan aikuisena opiskellessa ja nimenomaan opettajan taholta. Luokitin sen vain tämän opettajan "saapasmaisuudeksi", mitä se osittain olikin, mutta hänen käytöksensä oli sen verran järjestelmällistä, että kyllä sen kiusaamiseksikin voi lukea. Hän yksinkertaisesti kieltäytyi opettamasta minua. Ja sitten, kun yritin selviytyä tehtävistä parhain päin itse soveltaen, koska oikeaa tekniikkaa ei suostuttu opettamaan, sain palautetta, että olen uppiniskainen ja haluan aina tehdä niinkuin itse lystään. Suljin ja olen sulkenut ko. ihmisen omaan arvoonsa. Odotan, milloin viha purkautuu, ehkä joku kerta hän tulee vahingossa vastaan kadulla ja en tiedä, mitä tapahtuu. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Sari. Opetusalalla on todella paljon sellaisia ihmisiä, joiden ei pitäisiä toimia opettajina laisinkaan. Yhdenkään oppilaan tahallinen simputtaminen ei ole missään nimessä oikein.

      Poista